sunnuntai 18. joulukuuta 2016
Suomen arvo- ja identiteettikriisi
Stormtroopperitkin rakastaa kuvan on ottanut Kristina Alexanderson (creative commons) |
Suomella on identiteettikriisi. Ihmiset eivät osaa erottaa nykytodellisuutta menneisyydestä. Mielikuvamarkkinointi Suomesta edistyksellisenä länsimaalaisena demokratiana vahingoittaa meitä, kun ne hienot asiat Suomessa ovat osa meidän menneisyyttämme. Siksi politiikan tekeminen siitä lähtökohdasta, että olisimme se mielikuvamarkkinoinnin Suomi tarkoittaa sitä, että emme tee päätöksiä nykyisyyden ja tulevaisuuden realiteettien pohjalta. Kansallinen psyyke on kuin sillä syrjäytyneellä entisellä kympin oppilaalla, joka pänttäsi muistikikoilla, ei ymmärtänyt oppimaansa, unohtelee viimeisetkin oppimansa asiat ja haluaa vielä pitää kaksin käsin kiinni siitä ajatuksesta, että on tosi hyvä vaikka se ei näy omassa toiminnassa enää ja jatkuvan tiedostamattomuuden puutteen vuoksi tilanne vaan pahenee. Minulla on toivo siitä, että nyt herätään tähän todellisuuteen.
Suomi luottaa turhan sokeasti vielä niihin rakenteisiin, joiden pitäisi ehkäistä eduskunnan hulluja päähänpistoja ja perustuslain vastaisia päätöksiä. Sipilän heitto "kaiken maailman dosenteista" tiivistää hyvin hallituksemme asenteen oman toimintansa kriittiseen tarkasteluun tai oikeastaan sen puutteeseen. Oikeuskanslerin lausunnot osoittavat konkreettisesti mihin joudutaan sillä, että asiantuntijoita ei kuunnella eikä edes haluta kuulla. Todellisuus on karu. Pelkällä perstuntumalla ei tehdä hyviä päätöksiä eikä edes laillisia sellaisia. Lehdistöön ei luoteta siksi, että se toimii niin näkyvästi sellaisissa puuhissa, joista paistaa läpi poliitikoille ja lobbaajille mieleinen mielikuvakampanjointi. Sipilän-Ylen tapaus antaa näille epäilyksille vahvistusta. Demokratia on epätäydellinen, se vaatii sen verran luottamusta, että valitut päättäjät toimisivat perustuslakimme mukaisesti silloinkin, kun heitä ei siihen mikään muu kuin omatunto pakota. Luottamukselle ei ole enää perusteita, kun lehdistö ei saa olla kriittinen eivätkä asiantuntijoiden lausunnot ohjaa toimintaa.
Suomi on jakautunut erilaisiin yhteiskuntaluokkiin, kupliin, jotka eivät pääse yksimielisyyteen realiteeteista ja syystäkin epäilevät muita epärehellisiksi, itsekkäiksi tai ihan vaan tyhmiksi. Tämä saa ihmiset luovuttamaan yhteisien asioiden edistämisessä, kun poliikkaakin saa tehdä laittomuuksilla itsekeskeisin perustein. Syy on myös ideologisessa jakautumisessa. Ihmiset valitsevat ideologian sen mukaan, kuinka hyvin se sopii heidän omiin arvoihinsa, mutta kaikki eivät pysty edes itsensä kriittiseen tarkasteluun eivätkä siten osaa tai uskalla tarkastella kriittisesti oman ryhmän ideologiaa. Ylikorostunut solidaarisuus omaa viiteryhmää kohtaan vahvistaa vain jakautumista, heikentää sosiaalista liikkuvuutta ja sementoi ihmisten oman identiteetin muuttumattomaksi. Se on kuin autoimmuunisairaus, jossa torjunta kohdistuu virheellisesti elimistön omia kudoksia kohtaan. Elimistö ei enää tunnista mikä on osa sitä itseään. Politiikassa tämä on näkynyt siten, että kielletään maahanmuuttajien, työttömien, vanhusten, mielisairaiden, huumeidenkäyttäjien, opiskelijoiden, yrittäjien, dosenttien, myötätuntoisten ja itsekkäidenkin olevan osa meitä. Minusta olisi hyvä muistaa, että Suomi on valtio. Valtion ei pidä kohdella ketään eriarvoisesti eikä vastoin sen omia sääntöjä. Kun valtio tekee virheitä, ne on välittömästi tunnustettava ja korjattava. Sen sijaan, että kritiikin antajat mitätöidään ja hiljennetään, kritiikki on otettava huomioon ja on varmistettava, että palautteen antaminen on mahdollisimman helppoa, sujuvaa ja johtaa parannuksiin. Kehittyminen edellyttää rehellisyyttä itseltään ja oman toiminnan tulee kehittyä siihen suuntaan, että se kestää kriittisen tarkastelun.
Näen hyvänä asiana nyt tämän sokean auktoriteettiuskon väistämättömän murtumisen. Se siirtää vastuuta asioista ihmisille itselleen, kun vastuuta vältellään muiden toimesta. Nyt pitäisi vielä näyttää, että politiikkaa ei saa tehdä olemalla piittaamaton yhteisiin arvoihimme perustuvista laista eikä niin, että hallitsijoillemme sallittaisiin ajattelu, jonka mukaan he ovat lain yläpuolella. Sillä olisi suuri vaikutus ihmisten luottamukseen politiikkaan ja siten myös toisiinsa. Ihmiset tulevat ottamaan oman kohtalonsa omiin käsiinsä joko hallituksen kanssa yhteistyössä tai ilman sitä. Jälkimmäinen vaihtoehto on huonompi ja mitä pidempään hallituksen nykyinen toiminta jatkuu sitä vaikeampi on perustella maltillisia ratkaisuja. Siksi olen sitä mieltä, että hallituksen pitäisi ymmärtää, että paras asia, mitä he voisivat tehdä omalle kotimalleen nyt, on erota viipymättä. Siitäkin huolimatta, että se voisi hetkellisesti heikentää oman puolueen valtaa. Se ei ole tärkeää nyt. Hallituksen arvot, visio ja strategia ovat asettaneet maamme identiteetin niin kyseenalaiseksi ja on niin kaukana sen kansalaisten identiteetistä, että heidän politiikkansa on tullut tiensä päähän. Suomi tarvitsee uudet vaalit ja uuden hallituksen, jonka kanssa voimme rakentaa parempaa Suomea laillisesti, rauhanomaisesti, kaikkien arvot huomioiden ja ilman demonisointiin, ihmisoikeuksien kieltämiseen tai mielikuvamarkkinointiin perustuvaa politiikkaa, asiantuntijoita tarkasti kuullen, kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön hengessä ja erityisesti poliittistaloudellista valtaa omistavien eturyhmien ja voimapolitiikkaa harrastavien maiden johtajien sanoihin terveellä skeptisesyydellä suhtautuen.
Meillä voisi olla parempi hallinto ja nykyisen hallituksen on aika myöntää tämä tosiasia. Nykyinen hallituksemme on näyttänyt erittäin haitallista esimerkkiä kansalaisille eikä siten ole ymmärtänyt, mitä on todellinen johtaminen ja vastuunkanto. Tämä on myös merkki siitä, että hallituksen jäsenet eivät suhtaudu asemaansa sen edellyttämällä tavalla. Tämä poliittisen aseman pysyvyyden kupla olisi syytä puhjeta nopeasti. Kieltämällä todellisuuden ajaudumme vain syvemmälle kriisiin. Myöntämällä ikävätkin tosiasiat meillä on toivoa paremmasta huomisesta ja vähemmän huolta Potemkinin kulisseista. Vaikka emme kaikessa aina jaakkaan samaa uskoa, on meille suomalaisille kuitenkin yhteistä jossain määrin toivo ja aina rakkaus. Niitä kiintopisteenä käyttämällä pääsemme eteenpäin myös muiden yhteisten arvojen ja uskomusten uudelleen määrittämisessä, kunhan keskitymme hetkeksi muuhunkin kuin pelonlietsontaan ja pelkkään reagointiin.
Lähettänyt
Sebastian Mäki
klo
17.22
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti